Vanhimmat merkit tupakan käytöstä löytyvät yli 1000 vuotta vanhoista mayaintiaanien kivipiirroksista. Amerikan intiaanit ovat todennäköisesti käyttäneet tupakkaa jo tuhansia vuosia, aluksi tupakan lehtiä pureskellen. Intiaanien keskuudessa tupakka toimi lääkkeenä ja osana uskonnollisia rituaaleja. Tuolloin tupakkaa käytettiin poltettuna, pureksittuna ja peräruiskeena.

Eurooppaan tupakka saapui 500 vuotta sitten

Kolumbus toi tupakkakasvin Eurooppaan noin 500 vuotta sitten. Tupakanpoltto levisi nopeasti merimiesten ja löytöretkeilijöiden välityksellä. Tupakoinnille ei pitkään ollut omaa käsitettä, vaan siitä puhuttiin "savun juomisena".

Tupakkaa pidettiin alkoholin kaltaisena nautintoaineena ja lääkkeenä moniin vaivoihin. Sen luultiin esimerkiksi parantavan päänsärkyä, hengenahdistusta ja yskää sekä suojaavan rutolta. Tupakan maine lääkkeenä alkoi kuihtua vasta 1800-luvulla.

Suomeen tupakka tuli 1600-luvulla. Innokkaimpia tupakoitsijoita olivat sen ajan ylioppilaat, mutta pian tupakan käyttö yleistyi myös talonpoikien keskuuteen. Ensimmäiset tiedot tupakasta Suomessa ovat vuodelta 1637, jolloin Turkuun ja Viipuriin tuotiin tupakkaa ja piippuja.

Tupakoinnin muodoista yleisin oli piipunpoltto 1800-luvun lopulle asti. Nuuskan käyttö oli suosittua etenkin 1700-luvulla ja sitä seurasi 1800-luvun alussa sikari. Ensimmäiset savukkeet valmistettiin 1700-luvulla sikarintähteistä, mutta suurimpaan osaan Eurooppaa savukkeet tulivat vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Suomeen ensimmäiset "paperossit" eli savukkeet tulivat Venäjältä. Suomessa niiden valmistus aloitettiin vuonna 1856.

Savukkeenpolton historia

Aluksi savukkeet käärittiin käsin. Savukkeiden koneellinen valmistus alkoi vuonna 1881, ja se muutti tupakoinnin luonnetta ratkaisevasti. Koneellistumisen myötä tupakan kulutus lisääntyi räjähdysmäisesti, ja savukkeiden poltto korvasi muiden tupakkatuotteiden käyttöä.

Sodat olivat merkittävä tekijä tupakoinnin leviämisessä. Myöhemmin ihmisten liikkuvuuden lisääntyminen, kaupungistuminen ja perinteisten arvojen murros lisäsivät tupakan kulutusta.

Teollisesti tuotetut savukkeet olivat suhteellisen halpoja kaupunkien työväestölle. Tupakointia tehtiin vetoavaksi mainostamalla sitä mielikuvilla, jotka liittyivät erotiikkaan, ylellisyyteen, itsenäisyyteen ja valtaan. Myös elokuvien levittämä maailmankuva edisti tupakointia.

Toinen maailmansota nosti savukekulutusta entisestään ja rintamalla oleville miehille jaettiin annostupakat. Naisten siirtyminen ansiotyöhön oli yksi syy siihen, että myös naiset oppivat polttamaan. Englannissa naisten tupakointi lisääntyi sotavuosina nelinkertaiseksi, miesten puolitoistakertaiseksi. Asukasta kohden laskettu vuosikulutus kasvoi esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosisadan vaihteen 54 savukkeesta yli 4 300 savukkeeseen 1960-luvulla.

Tupakan vaarat suuren yleisön tietoon 1960-luvulla

Tupakoinnin historian alkuaikoina sen vaaroja ei vielä tunnettu ja tupakoinnin vastustajat vetosivat lähinnä siivottomuuteen ja syntiin. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tupakan haittavaikutuksista saatiin yhteneväisempää tietoa. Ensimmäiset tupakoivat ikäluokat saavuttivat keski-iän, ja tupakoinnin haitat alkoivat näkyä heidän sairastumisenaan. Keuhkosyöpä ja sydäntaudit lisääntyivät ja tiedemaailma alkoi yhä voimakkaammin epäillä tupakoinnin olevan syynä niihin.

Tupakoinnin ja keuhkosairauksien välinen syy-yhteys alkoi hahmottua 1950-luvun alussa. Tunnetussa amerikkalaisessa lääketieteellisessä lehdessä JAMA:ssa julkaistiin vuonna 1950 ensimmäiset laajahkot tutkimukset, joissa tuotiin esille tupakoinnin ja keuhkosyövän välinen yhteys. Samana vuonna toinen arvostettu lääketieteellinen lehti, British Medical Journal, julkaisi Isossa-Britanniassa tehdyn tutkimuksen. Siinä tutkijat Richard Doll ja A Brandford Hill totesivat, että paljon tupakoivilla on 50-kertaa suurempi riski sairastua keuhkosyöpään kuin tupakoimattomilla.

Näistä ja yhä lisääntyvistä samansuuntaisista tutkimustuloksista huolimatta vielä 1950-, 60- ja 70-luvuilla mainostettiin terveellisiä savukkeita ja filttereitä terveyshaittojen poistajina.

Vuonna 1964 Yhdysvaltain korkein lääkintäviranomainen julkaisi tupakkaa ja terveyttä koskevan raportin. Siihen oli koottu kaikki saatavilla oleva, ajankohtainen näyttö tupakoinnin terveysvaikutuksista. Raportin päätelmänä oli, että tupakointi on terveysvaara ja aiheuttaa keuhkosyöpää. Raportti sai aikaan suuren kohun ja nosti tupakan vaarallisuuden myös suuren yleisön tietoisuuteen. Raportin julkistaminen vähensi tilapäisesti tupakointia.

Nuuskaamisen historia

Eurooppaan tupakan käyttömuodoista levisi ensimmäisenä nuuskaaminen. Nenän kautta hengitettävän nuuskan käyttö oli suosittua etenkin Ranskassa, jossa sitä pidettiin aluksi lääkeaineena. 1500-luvun lopussa nuuskan käytöstä tuli Ranskan hovin arvostama tapa. Samoihin aikoihin kun nuuskaaminen valtasi Ranskaa, piipunpoltto tuli suosituksi Englannissa.

Nuuskaaminen levisi Ranskan hovista muualle Eurooppaan 1700-luvulla. Nuuskan käytöstä ei koskaan tullut tavallisen väestön keskuudessa yhtä suosittua kuin piipunpoltosta. Sen sijaan nuuskaaminen oli 1700-luvulla aikakauden kulttuuri-ilmiö, yläluokan statussymboli. Nenänuuskaa käyttävät 1700-luvun ihmiset kärsivät nenän limakalvojen vaurioitumisesta ja hajuaistin heikkenemisestä.

Yläluokan symbolina nuuska menetti asemansa sikarille. Nykyaikana käytetään lähinnä suunuuskaa. Kaikissa EU-maissa Ruotsia lukuun ottamatta suunuuskan myynti on lailla kielletty.

Piipunpolton historia

Uskonnollisissa ja maagisissa rituaaleissa savun hengittämiseen käytettiin tupakan ohella myös monia yrttejä sekä huumeeksi luokiteltavia aineita. Aluksi savua hengitettiin suoraan nuotiosta. Sitten alettiin käyttää maahan kaivettua pientä uunia, johon poltettava aine pantiin kytemään ja polttaja asettui maahan vatsalleen imemään savua. Myöhemmin kehitettiin mukana kannettava uuni, piipun kantamuoto. Väli-Amerikan intiaanit oppivat kovertamaan piippunsa kovasta puusta.

Amerikan intiaanit hengittivät myös hienoksi jauhettua tupakanlehteä pillin kautta sieraimiin. Eräät tutkijat arvelevat piipun kehittyneen tästä tavasta. On kuitenkin epäselvää, onko jauhe vai savu vanhempi tupakan käytön muoto.

Piipunpoltto valtasi Eurooppaa pian nuuskaamisen jälkeen. Se yleistyi erityisesti merimiesten keskuudessa ja levisi sitten myös sotilaiden ja ylioppilaiden keskuuteen. Englannissa piipunpoltosta tuli hoviväen tapa 1500–1600-lukujen taitteessa.

Tupakanpolton vaaroista ei tuolloin yleisesti tiedetty, ja esimerkiksi 1660-luvulla koululaisille opetettiin piipunpolttoa ruttotartunnan ehkäisemiseksi. Piipunpoltto ei kuitenkaan ollut kaikkialla yleisesti hyväksyttyä, vaan polttajien rituaalit ja polttaminen julkisilla paikoilla suututti monia ihmisiä. Piipunpolttoa vastaan saarnattiin myös kirkoissa ja kirjoitettiin lehdissä.

Sikarinpolton historia

Kolumbuksen saapuessa Amerikkaan suurin osa Amerikan intiaaneista poltti tupakkaa piipuissa, mutta Amazonin alueen intiaanit polttivat käärittyjä rullia eli sikareja. Ensimmäiset sikarit oli kääritty maissin- ja palmunlehtiin.

Eurooppalaiset oppivat sikarien valmistuksen 1500-luvun lopulla aluksi Espanjassa ja Portugalissa. 1800-luvulla se levisi muualle Eurooppaan.

Sikarin kulutuksen huippuvuodet olivat 1800–1900-lukujen vaihteessa. Sen jälkeen sikarin kulutus jälleen väheni ja siitä tuli ylellisyystuote.

Modernin aikakauden elämäntyylin nopeutuessa myös tupakan käyttötavat nopeutuivat. Valmisteluja vaativasta piipunpoltosta oli aluksi siirrytty sikarinpolttoon ja sen jälkeen vielä nopeammin poltettavaan tuotteeseen, savukkeeseen.

Sikarit tänään

Sikareita on viime vuosina alettu markkinoida voimakkaasti. Sikarin polttajille on kehitetty omia klubeja ja julkisuuden henkilöitä on otettu sikarin polttamisen malleiksi. Yhdysvalloissa sikareiden polttajien määrä on noussut viime vuosina. Sikarien polttaminen on saanut paljon julkisuutta myös Suomessa.

Lisätietoja:

Piispa, M. Tupakan kulttuuriset merkitykset ja niihin vaikuttaminen. Tampereen yliopiston julkaisuja. Sarja A 87/1995. Tampereen yliopisto, Tampere 1995.

Schivelbusch, W. Nautintoaineiden kulttuurihistoria. Keuruu 1986.

Vierola,  H. Tupakka - miehen tietokirja. Helsinki 2004.